Kanada, syksy 2006: September 2006

Wednesday, September 27, 2006

QC = pikkupariisi

(Chateau Frontenac)

Tosiaan viikonloppu vietettiin rentoutuen ja nukkuen - AS IF :DD- Quebec Cityssä. En vieläkään tosin tajua miksi tuon kaupungin pitää olla samanniminen, kun tämä provinssi: loppunu nimet kesken vai mielikuvitus ollut lomalla? No, anyway. Se on silti vaan joskus kovin hupaisaa selittää, että mennään quebecii - no mut sähä oot quebecis ny? - nii mutta quebecciquebeccii, niinq quebec cityyn. Reissu aloitettiin tuttuun tapaan isolla säädöllä ja aikatauluongelmilla. Näin kun Montréalissa ollaan, niin aikataulut on siis hyvin joustava käsite. Osalla seurueen jäsenistä oli edellinen ilta hieman venähtänyt pikkutunneille ja osalla taas olikin yllättäen kouluvelvoitteita.

Mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Löydettiin autonvuokrausfirman oikea piste ja saatiin sieltä karvainen punainen Focus taas mukaan. Joko sillä oli aikaisemmin kuljetettu karvaisia kanadalaisia tai sitten lampaita, mutta hienoja tuppoja sieltä silti löytyi. Kuski on kuulemma hyvin allergikko, kun koirista puhutaan eikä oireita ilmennyt matkalla. Eli koirasta ei siis ainakaan ollut kyse ja juuri nyt en edes halua tietää mistä ne oli peräisin :>

(söpöjä pieniä kahviloita ja väsyneitä suomalaisia :>)

Quebec tarjosi autoilijalle hieman enemmän haastetta perille löytämisessä kuin Toronto. Kaupunki on 400 vuotta vanha ja siitä voidaan ehkä jo vetää johtopäätökset, ettei sujuva autoiluelämys ollut sen kaupunkisuunnittelijan ykkösprioritteettejä. Etenkin kun liikenteessä on lössi suomalaisia maantiekartan ja piirretyn opaskirjakartan kanssa liikenteessä. Pikkusen saatiin kääntää rattia ja höylää ympäriinsä ennenkuin oikea hostelli löytyi vanhasta kaupungista. Ja 1-suuntaiset kadut on toki kova juttu täällä. Sitä hauskempaa, kun kadut ei tosiaan ole mitään kortteleita vaan mennään sikinsokin mutkien kautta.

(St. Lawrence -joki)

Hostellissä meille ei ollutkaan private roomia, vaan viis dormipaikkaa varattuna. Tosin neljä niistä oli yks huone, joten ratkaistiin ongelma kantamalla patja toisesta huoneesta meidän huoneeseen. Hostellin mielestä, kun kaikki oli aivan mahdotonta ja niin ei saa tehdä ja mitään ei saa tehdä. Tehtiimpä silti ja hyvä tuli. Tälläisistä takaiskuistahan ei sovi lannistua näin ratkaisevilla hetkillä. Koska sääennuste kertoi, että viikonlopuksi oli luvattu vettä kuin Esterin hanurista, päätimme aloittaa turistikierroksen heti lämpimiltään Annan Kanadakirjan punaisella katkoviivalla merkatun ohjeistuksen mukaan.

(Ai mitennii turistikierros?! :D)

(Hurjan soma joulukauppa. Montréalissakin on samanlainen)

(Vanhaa kaupunkia)

(Se joka väittää, että väsytti - on ite :D)

Kaiken tämän jälkeen löydettiin asiallisen hintainen kiinalainen ravintola (14e makso veroineen ja tippeineen wontonkeitto, munarulla, 4 erilaista pääruokaa, jälkkärikeksit ja tee). Mentiin takaisin hotellille ottamaan sekuntti lepiä ja paahdettiin takaisin ulkoilmaan. Tällä kertaa tosin ajatuksena mennä yksille, eikä niinkään toljotella nähtävyyksiä. Sen verran painoi kuitenkin raikas ulkoilta, että haukotuksia alkoi irtoamaan yksi toisensa jälkeen ja reissu nukkumatin luokse alkoi vaikuttaa hyvinkin ajankohtaiselta.

Seuraava päivä startattiin sateisissa merkeissä. Lähdettiin katsastamaan Chutes de Montmorency. Niagaran jälkeen ei välttämättä se eniten breathtaking -elämys, mut mun mielestä ihan magee kuitenkin :) 83 metriä korkee ja etenkin luonto ihan supernättiä tälleen syksyiseen aikaan. Oltiin sen verran urheilullisia, et noustiin sitten rappusia pitkin tuonne takana näkyvälle sillalle asti kaikkien muiden varoituksista huolimatta. Hymytkin irtoo kaiken sen puuskutuksen ja miljoonan askelman jälkee.

(Pari kuvaa kanssa St. Anne Basiliquesta.)

(Ilê d'Orleans)

Meillä kun oli se karvainen Focus alla, niin ajateltiin ottaa ilo irti siitäkin faktasta ja vähän pörräillä muuallakin kuin turistikeskustassa. Quebecin vieressä on sellainen iso idyllinen saari Ilê d'Orleans, jossa kasvatetaan mansikkaan ja vietetään muutenkin vähemmän kiireistä elämää.
Löydettiin sieltä sitten paikallisen suklaatehtaan pieni myymälä ja jos yks asia on varma, niin se, että sinne ei todellakaan mennä mitään ikkunaostoksia tekemään :D Oli kauheen soma mesta ja hyvää suklaata. Sitten kärry kohti Quebeciä ja muutama sekuntti lepiä, ennen iltaohjelmaa. Kuvassa suoritetaan nestetankkaus illan koitoksia silmällä pitäen, huomaa myös täyden kattauksen piknik patterin päällä.

Käytiin koeajamassa klubit Dagobert ja Maurice. Ensimmäinen oli niin Cinderella, että puuttui vain örveltävät suomalaiset ympäriltä täydellisen vaikutelman luomiseksi. Niin baarin yökerho, kun joku paikka voi vaan ikinä olla. Ja "nuorekasta" porukkaa toki ympärillä jatkamassa tämän mielikuvan täyttymistä. Tämän jälkeen suuntasimme kadun toiselle puolelle Mauriceen. Paikat ihan identtisen näköisiä ulkonta päin, semmoisia Disneyland -linnoja, mutta ero on sitten kai ikäjakaumassa. Kahdenkympin ylittäneet löytyi sitten tältä puolelta katua. Voin kertoa, että hauskaa oli ja tanssilattiaa tuli kulutettua sen verran, että mun kengistä lähti kantalaput irti ja nyt on koroissa enää metallit jäljellä :D (Alan kuitenkin itkee, jos niit ei saada fiksattuu, koska kyseessä oli mun rakkaat Fornarinat :'() Kuvassa Popperskielet!

Sunnuntai startattiin sitten jälleen kerran reippaina, hyvin nukkuneita ja kulttuuriorientoituneina. Päivän menussa oli Citadelle, linnoitus keskellä Quebecia ja joka oli tosi olennainen juttu brittihallinnon aikaan, että pidetään ranskankieliset hissukseen. Quebecissä käytiin iso taistelu, jonka takia Kanada on englanninkielinen nykyään ja vain Quebecin provinssi on pysyny ranskankielisenä. Linnoitusta ei toki siihen aikaan ollut, kun näin pääsi käymään, mutta tästä viisastuneena britit sitten pistivät hihat heilumaan ja kiveä toisen päälle. Alue on yhäkin aktiivinen military base, joten siellä ei päässyt tepastelemaan muuten kuin opastetulla kierroksella. Mikä oli kyl ihan hyvä juttu, kun opittiin kaikkea uutta jännää.

Anna sitten meni totaalisesti rakastumaan maskottipukki Batisseen. Englannin kuningatar ollu huumorimiehiä, kun ajatellu oikein lahjalla muistaa ja pistänyt sitten pukin tulemaan. Että tiedoksi vaan ystäväiset, seuraavan kerran kun synttäriä pukkaa, niin ette tiedäkkään onko siellä paketissa poro vai kana ;) Batisse on sitten virallinen maskotti ja aina mukana kaikissa isoissa tapahtumissa. Itseasias just 24.9. aamulla oli luovutettu uus Batisse X, mut missattiin parilla tunnilla nää seremoniat, kun "väsytti". Anna sitten osti oman pikku-Batissen ja parhaillaan näyttää sille maisemia autosta.

(Nyt en jaksa kirjottaa millää enempää, ku jotain vammailee tää blogger.com eikä suostu aina lataamaan matskuja ja jos suostuu, ni pistää vähintään viis kertaa.)

Mut hauskaa oli ja väsytti kovasti viikonlopun jälkee :D

Lopputulos: Kaks rikkoontunutta kameraa ja yks hajonnu rannekoru. Mun kamerat ja korut o onneks ehjänä, mut kaikil ei käyny ihan yhtä hyvä tsägä.

Wednesday, September 20, 2006

Oj tämä ihana kaupunki <3

Tämän päivän tarina koskee shoppailua - hieno harrastus kaiken kaikkiaan, vaatisi vaan hieman pääomaa. Kiva tulla jostain Suomesta tänne, kun himbessä kenkäkaupat o pullollaan jotain erivärisiä kumisaappaita ja sitten täällä on noin miljoona trijoonaa kivaa kenkää putiikit täynnä. Ja kaupatkaan ei ihan käymällä lopu kesken, kun Montréal on rakennettu varsin tehokkaasti maan alle. Siellä sitä senkun tepastelee kaupasta toiseen ja kauppakeskuksesta toiseen ja mitään ei tajua maailman menosta.

Paljon en oo edes ehtinyt kaupoissa kipittää tällä välin, mut tänään missiona oli hankkia uimalasit (kun mullahan on Suomessa kokonainen setti uimatarvikkeita, mutta voi vaan arvailla tuliko ne tänne asti sitten mukaan...). Sillä verukkeella olikin sitten hyvä mennä keskustaan ja kuin ollakkaan, äkkiä olinkin jossain ihan muissa kuin urheiluvälineliikkeissä. Tähän väliin o pakko sanoo muutama sananen esim. Winners -nimisestä kaupasta. Winners ostaa firmoilta kauden ylijäämää kilpailukykyiseen hintaan ja myy ne sitten itse eteenpäin about puoleen hintaan alkuperäisestä vähittäismyyntihinnasta. Suurinosa kaupasta on toki ihan täyttä tuubaa, kun muotivirtaukset 70-luvulta iskee, mutta jos vähänkään jaksaa etsiä, sieltä saattaa löytää vaikka mitä.

Itselle ainakin tarttui mukaan Fornarinan kengät 44 dollarilla (molen niiiiin rakastunu niihin ny) ja Triple 5 Soulin paita parilla kybällä. Ja oishan siellä ollu vaikka mitä, kun vauhtiin pääsi. Noitten jälkeen oli vaan pakko lähtee kassalle päin, kun alkuperäinen tarkotus ei ollu suinkaan shoppailla vaan ettiä ne uimalasit. Sit kipitin suorinta tietä urheilukauppaan ja ostin halvimmat uimalasit ikinä ja menin kotiin ;)

Tuesday, September 19, 2006

Go Habs Go!

Tänään ohjelmanumerona oli lätkäkauden avaus, eli Montréal Canadiens vs. Boston Bruins harjoitusmatsi, johon saatiin liput toverilliseen 14 dollarin kappalehintaan. Toki ylin mahodollinen rivi, mutta hyvin näki olennaiset sieltäkin. Ja halvalla kun saa, niin pitäähän sitä lähteä. Peli oli siis tosiaan kauden eka pre-game, et jäbät lähinnä sovittelee luistimia takaisin jalkaan ja miettii kuinka ne hienot solmut tehtiinkään.

Tästäkin faktasta huolimatta Bell Centerissä oli ihan älytön tunnelma. Jengi ihan fileissään Habs -gearit päällä ja halli loppuun myytynä. Peli ei tosin mennyt ihan suunnitelmien mukaan, mutta eipä näyttäny menoa haittaavan. Oli muuten Koivun eka peli viiteen kuukauteen silmävamman jälkeen ja kyllähän siel areenalla Koivua diggailtiin. Go Habsia huudettiin loppu sekunneille asti, vaikka takkiin tuli kokonaista 5-2, mut tärkeintähän tuossa touhussa tuntuu olevan se viihde ja syöminen. Samalla periaatteella näköjään edetään kuin baseball matseissa, että mussutetaan hodarii kitusiin sen minkä ehtii ja huuhdotaan ne ylihintaisella olusella mahalaukun pohjalle. Tosin, mun budjetilla siellä ei hirveemmin muuta tehdä, kun keskitytään peliin - halpaa on jälleen kuin saippua :D

Kuva on vähän surkee ja tumma (mut ei kykene nyt millään fiksaamaan, kun unittaa) eikä siitä saa oikeeta kuvaa miten suuri toi areena itseasias onkaan, kun tos ylälaidassa on noi median selostuskopit, ni ei näy vastakkaiselle puolelle: Halli vetää sellaiset 21 000 nälkäistä lätkäfania. Suurinosa kauden varsinaisista peleistä on jo nyt loppuunmyytyjä, vaikka liput tuli myyntiin viime lauantaina. Etenkin lippudiilereille tuntuu nää piletit kelpaavan ja sitten sitä rahastetaan hallin edessä ennen matsia myymällä ne epätoivoisille liputtomille ressukoille markkinahintaan 100 dollaria ja ylöspäin (lipputoimistosta kun ne on ostettu 30$->).

Jotenkin on pakko kuitenkin kikkaila liput joko Devils tai Edmonton peliin, kunhan kausi pääsee kunnolla vauhtiin. Jos kerta meininki on tuota luokkaa jo pregameissa, niin villi veikkaus antaa odottaa vieläkin enemmän. Nyt siis voin laittaa rastit seuraaviin kohtiin:

(x) Näe lätkämatsi
( ) Näe amerikkalaista fudista
(x) Näe baseballia

Alouettesien viimeinen kotipeli siis lokakuun lopulla.

Monday, September 18, 2006

Toronto rocks

Johan oli reissu. Iiiiiihan mieletöntä touhua toisin sanoen. Päätettiin siis edellisenä iltana, että huomenna nokka kohti Torontoa ja buukattiin hostelli ja auto samoilla tuhinoilla. Perjantaiaamuna startti piti olla yheksän reikäleipä, mutta päätettiin aloittaa kohellus jo hyvissä ajoin, ni tuntuu reissukin kotoisammalta. Näköjään myös autovuokraamo lähti tähän tsemppaukseen mukaan hyvässä hengessä. Ilkka oli nukkunut tehokkaat pari tuntia ennen starttia ja haahuillut oletetulle ViaRouten toimipisteelle täysin aikataulujen mukaan klo 8. Nettisivujen mukaan ko. pulju olisi auki aamuseitsemästä iltakymmeneen, mutta paikan päällä oli havaittavissa, että tämä ei välttämättä ihan satasella pidäkkään kutinsa - ainakaan tänä aamuna.

Selvisikin sitten, että puhelinvaihde oli ohjannut puhelun edellisenä iltana johonkin ihan toiseen mestaan ja ketään ei toki tässä toimipisteessä sitten ollutkaan ko. aikaan töissä (vaikka yhäkin nettisivut näin sanovat). Lupasivat sitten lähettää jonkun kaverin antamaan auton avaimet, jottei ihan lähtisi homma lapasesta. Kaiken tämän säädön jälkeen siis vihdoin saatiin auto, mutta myöhässä ja täysin toisesta paikasta. Iloinen yllätys täs kuitenkin oli se, että auto oli siistimpi, kuin mitä tälläinen Puntokuski ois arvannu. Valittavana oli Yaris tai Focus, yllättäen jäi Yaris parkkipaikalle. Semmoin muksa perhefarmari saatiin sit alle, et varmasti me neljä väsynyttä opiskelijaa mahduttiin sulavasti kyytiin :>

Siinä sitä sitten körötettiin suuntana Toronto ja vajaa 600 kilsaa tietä. Maisemat oli todella vaikuttavia ja vaihtelevia: metsää, puskaa, metsää, puskaa, metsää... Löydettiin jopa hostellikin ykkösellä Torontosta. Hämmästyttävää näppäryyttä. Hostelli sijaitsi n. 15 minuutin kävelymatkan päässä Toronton keskustasta ja makso about 30 dollaria veroineen yöltä per nenä. Huone oli tosi iso ja sängytkin suorastaan tilavia. Ainut epäilyttävä seikka oli kyl hostellin naapurusto, kun siellä tepasteli hieman omituista jengiä, mutta eipähän niihin kovin useasti tullut sitten käytännössä törmäiltyä. Pari tuntia otettiin henkeä hostellilla ja lähdettiin tepastelemaan vielä keskustaan, kun oli koko perjantai-ilta aikaa.

Otettiin siinä jotain hienoja turistikuvia ja sitten sellainen setä tuli juttelemaan niitä näitä. Että mistä ollaan jne. ja sattui sitten kysymään, että tiedetäänkö kuka on Beyoncé ja nappaako sen musiikki. Oltiin vähä moilasena, et mitenhän tää nyt taas liittyy mihinkään, mut setäpä kerto sit, että Beyoncélla on kahden tunnin päästä ilmaiskonsertti Eaton Centerin edessä. Olihan se pakko uskoa, kun mentiin paikan päälle, et siel o oikeesti konsertti tulossa ja vieläpä Beyoncén. WOOOOOW. Ihan levoton tsägä, et satutaan Torontoon ja mitään ei tuollaisesta tiedetä etukäteen, eikä oltais tiedettykään ellei setä ois kertonu. Beyoncé heitti tunnin setin ja ihan mieletön juttu oli :)

Seuraava päivä olikin sitten omistettu turistitoiminnalle. Annalla oli hieno kirja, jossa oli suositellut kävelyreitit ja kaikkea hienoa, niin lähettiin vetämään turnéeta juurikin näillä konstein. Toronton kaupungintalo on muuten suomalaisen suunnittelma - ja se on oikeesti aika ruma :D Ihmeellinen tötterö, jonka keskellä on avaruusaluksennäköinen kupu. Sillä sedällä saanu olla aika futuristiset ideat kyllä sitä piirrellessä. Kuvaa tuossa alempana, joten se varmaan selittääkin enemmän kuin tsiljoona sanaa. Parasta täs oli kuitenkin se, kun pyydettiin jotain setää ottamaan meistä kaikista kuva tän suomalaisen ylpeyden edessä. Ile anto sille kameran kouraan, et paina tosta ja tuli valmistautumaan kuvaan. Sit me nähdään vaan iso silmä kameran näytöllä, kun sedällä on digikamera väärin päin :D:D Käytiin kääntämässä kamera ja saatiin se kuva si.

CN Tower on ehdoton must, kun kerran turisteillaan Torontossa. Ei mitään halpaa hupia tosin, pääsylippu katselutasanteella maksoi 23 dollaria!111 Khyllä. Osataan sitä rahastaa täälläkin :> No, pakkohan se on pulittaa, kun haluaa käydä tuijottelemassa miltä näyttää "world's highest free-standing tower". Yllättävää kyllä, CN Towerissa on siis yhäkin maailman korkein katsetutasanne Skypod 450 metrissä, mutta me tyydyttiin halvempaan vaihtoehtoon ja sillä päästiin n. 350 metriin. Siellä on myös lasilattia (kuulemma yksi neliömetri kestää 14 virtahepoa), josta voi tuijotella suoraan alaspäin. Käytiin vähän pötköttelemässä siinä laskettuamme, että vastataan ehkä viittä virtahepoa ja napsimassa kuvia - tärkeetä oli siis ottaa niitä kuvia koko rahalla, jos 23 dollarin keikka oli kyseessä :D

Tän jälkeen joukko urheita suomalaisia meni Hockey Hall of Fameen ja baseballpeliin. Ostettiin liput Toronto Blue Jays vs. Tampa Bay Devil Rays peliin, ku kerrankin oli sauma käydä kattelemassa oikeeta baseballia ja jenkkimeininkiä. Ja sitähän saatiin koko rahalla. Koko pelin tarkoitus on nähtävämmin syödä ja sosialisoida. Tai ainakin näytti tämä yleisö tekevän. Peli oli se toissijainen seikka siihen asti, että olusta oli lipitetty tarpeeksi ja sitten sitä huutoa irtosi vikalla jaksolla. Kotijoukkue voitti 6-1, joten ei ollu turha keikka. Ois miltei pitäny pyytää rahat takasin, jos kerta myydää lippuja huonoihin otteluihin. Hauska kokemus kyl kaiken kaikkiaan. Viralliset yleisölukemat oli yli 30 000 katsojaa, mutta vaikka stadion oli mielettömän iso, ei siellä millään voinut niin paljoa olla. Veikkaisin 20 000 ja nekin loppupuolella (alusta alkaen ei näitä pelejä näköjään seurata, et vimoset kolme vuoroparia on se olellisin tulla kattomaan).

Illalla käytiin sit jossain ihmeellisessä brittipoppi baarissa, joka oli jälleen halpaa kuin saippua. NNNOOOOOT. Siihen hintaan olisi jo luullu, et baarissa ois ollu jotain ihmeellistä, mut mä en sitä ainakaan keksiny väenpaljoudesta huolimatta. Nähtiin siellä muita vaihtareita Montréalista, jotka oli kans lähteny viikonlopuks Torontoon, mut eri aikataululla ku me. Tarkoitus oli poistua ajoissa nukkumaan, jotta seuraavana aamun startti kohti Niagara Fallsia olisi jälleen kello yhdeksän tietämillä. Homma meni ihan suunnitelmien mukaan siihen asti, kunnes tultiin takaisin hostellille. Pihalla oli porukkaa ja yks virolainen sit innostu ihan perinpohjin ku kuuli suomea ja halus sit välttis tarjota vähän Vigu Valgee ja Vana Tallinnia. Siitähän se idea sitten taas lähti ja biletettiin siinä pihalla aamuviiteen yhden virolaisen, yhden kanadalaisen ja viiden meksikolaisen kanssa :D

Parasta oli siis käydä aamukuudelta nukkumaan, kun herätys oli yhdeksältä ja tarkoitus lähteä taivaltamaan 150 kilsaa Niagaran suuntaan. Ei ollu maailman paras aamu kyllä se, mutta pahan kahvikupillisen jälkeen elämä rupes jälleen voittamaan ja loppupeleissä oltii puol kakstoista autossa. Autoiltiin koomassa Niagaralle ja siellä meitä venaskin maailman hienoin sää: Aurinko paistaa, +25 astetta. Aivan upee paikka. Emmä ainakaan tajunnu, että noi putoukset on noin isot enneku menin paikan päälle kattomaan. Oli muuten noin kolme miljoonaa muutakin paikan päällä katselemassa lorisevaa vettä ja joku puolet niistä intialaisia. Ei pygee tajuu mikä juttu niil oli, ehk soli joku ryhmäalennus...

Otettiin sitten tuollainen paattiajelu suoraan putouksen ytimeen, kun kerta sinne asti oltiin ajeltu ihan vaan putousten takia. Hienot siniset sadetakit saatiin ihan siltä varalta, että ajeltaessa putoukseen, siellä saattaa kastua. Ja kastuihan siellä. Pleksit oli ihan kosteena kokoajan ja epäilytti kaivaa kameraa esiin, mutta pakko mikä pakko. Ei sitä sinne asti tulla säästämään kameraakaan vesivahingoilta.

Lähdettiin sitten kuuden maissa ajelemaan pois päin. Matkaa siis hemaisevat 700 kilsaa ja meillä vain yks kuski kenellä oli vakuutukset ajaa autoo. Täällä kun siis systeemi on samalainen kun jenkeissä, että auton vakuutukset on ajajakohtaiset eikä autokohtaiset. Kuka on ajanut iteksee yöllä Helsingistä Rukalle? Ei kovin moni kai ja nyt päästiin todistamaan tällästäkin hupia. Kuski oli nukkunut pari tuntia edellisenä yönä ja joutuu sitten ajamaan ensin Torontosta Niagara Fallseille 150 km ja Toronton kautta takaisin Montréaliin (Toronto - Montréal vajaa 500 kilsaa). Ja ite koitin sinnitellä hereillä koko matkan ihan vaan seuran vuoksi ja miltei onnistuin; 20 kilsaa Montréalista nukahdin 10 minuutiks ja sit onneks kysyttiin, et mihi pitää mennä ja piti ruveta karttaa kaivamaan. Kahdelta yöllä oltiin perillä ja voin kertoo, että uni maistui varsin hyvältä tän jälkeen.

Summa summarum. Aivan mieletön viikonloppu: oltiin Beyoncén konsertissa, kosketettiin Stanley Cupia ja kastuttiin Niagaralla yhden viikonlopun aikana. Auton peilissä lukee "Objects in mirror are closer than they appear" ja se taitaa päteä aika hyvin elämäänkin. Asiat kun on lähempänä, miltä vaikuttaa :)

Thursday, September 14, 2006

Toronto 15-18.9.

Tällä hetkellä näyttää lupaavasti siltä, että tulevan viikonlopun vietän Torontossa paikallisia ihmeellisyyksiä tuijotellen. Palaillaan siis astialle kuvakertomuksen kanssa, kun maantaina oon taas koneen lähettyvillä :>

Wednesday, September 13, 2006

Dawson College

Dawson Collegessa oli tänään ampumavälikohtaus, jossa kai kuoli yks oppilas ja 20 loukkaantu. Koulu sijaitsee Montréalin keskustassa Maisoneuven ja Sherbrooken välissä. Paikalliset on järkyttyneitä tapahtuneesta, kun keskellä päivää tapahtuu tälläisiä. Kaupunkia on pidetty todella turvallisena ja rauhallisena ollakseen miljoonakaupunki, mut tänään tätäkin lintukotoa on ravisteltu.

Kukaan ei täälläkään oikein tiedä mistään mitään, että miksi näin on käyny ja kuka ja mitä. Ainakin Columbinen tapahtumat on noussu otsikoihin, kun myös tämä paikallinen ampuja oli mustiin vaatteisiin pukeutunu nuori. Mutta joo, katsellaan kuinka asiat täällä edistyy.

Tuesday, September 12, 2006

Nytton kansallisruuatkin maistettu.

Viime perjantaina oli koululla järkätty Soirée quebecoise ja luvassa oli paikallisia herkkuja ja jälleen kerran spektaakkelimaista (nää oikeesti tuntuu rakastavan tuotakin sanaa) meininkiä. Olihan siellä kieltämättä aika eläimellisen kanadalainen meininki, kun vaahterasiirappia oli tarjolla joka kojulla. Lähdin sit reippaasti kokeilemaan paikallista erikoisuutta, poutinea, kun kerran dollarilla sai kulhon pohjalle sapuskaa. Kuvasta saa oikeastaan varsin hyvän käsityksen ja perstuntuman mitä ko. safka oikeasti on. Ja toi ei sitten ole se mun annos, koska se oli kovin, kovin paljon vaatimattomamman ja hurjemman näköinen. Poutine koostuu ranskiksista (ylläripylläri, kun täällä ollaan), juustomöykyistä ja ruskeesta kastikkeesta.

Wikipedian mukaan poutinea ois tarjolla täällä jopa mäkkäreissä, mut en oo kyl huomannu. En oo tosin mäkkäreissä asioinukkaan, mut jos Suomessa kaupataan ruikkarihampparia, niin ei se kai niin kamalasti hämmästyttäis, jos kanadalaiset sais liukuhihnapoutinee :> Tuotakin kamaa pitäis maistaa kai ihan sillee oikein tehtynä, nyt tais olla lähinnä amatöörikokkien väsäämä annos. Mutta kaikenkaikkiaan varsin mielenkiintoinen elämys, ehkä tääkin kuuluu niihin asioihin, joita pitää kokeilla vähintään 10 kertaa enneku tykkää? Mielenkiintoinen valinta kansallisruuaksi, kun italialaisilla on kans oma versio poutinesta, mikä on kuulemma tuhannesti parempaa.

Jälkkäriks tartuin sit reippaasti vaahterasiirappipiirakkaan. Emmä ennen ees tienny miltä vaahterasiirappi näyttää, joten hämmästyin havaitessani ruskeaa tahnaa, jossa on klimppejä. Tää o taas joku juttu, jonka vaan kanadalaiset tajuaa :D Piirakka oli päällisin puolin ihan asiallisen näköinen, joskin matchasi ihan kivasti tuon edellisen pääruuan kanssa myös visuaaliselta puolelta. Jo ensimmäisellä lusikalla meinas se sokerin määrä tulla korvista. Tässä ajassa on kyllä tottunut jo siihen, et kaikki on tuplasuolattua ja megasokerista, mutta että noin makeeta. Huh. Hyvä ettei hampaat tippunu suusta. Pieni oli pala ja pieneksi se jäikin, kun en vaan kyenny syömään, vaik aikamoinen sokerihiiri muuten olenkin. You totally got me on this one.

Ei oo toikaan kuva autenttisesti tilanteen tasalta, mut löysin sen Cooking for Engineers sivulta ja näytti niin hirveeltä, et pakko oli laittaa :D Tosson sentään haettu kokkiotteita, kun roiskaistu päällekkin hienot kiekurat vaahterasiirappia.

Friday, September 08, 2006

1999 Louis Roederer, 'Cristal', France, Champagne

Do I need to say more?

(Pikkusen repesin, ku latasin kuvat koneelle ja siel jonku baaritytön tissit taustalla epähuomiossa :D)

Tuli sitten eilen nautiskeltua lasillinen Cristalia, 400$ shampanjaa. Ja kyllä, oli hyvää (tohon hintaan paree olla). Ja ei, en ostanu sitä pulloo (tästä menee pisteet Ilelle). Huhuhuhu, vetää sanattomaks :D

VIP Invitation

Aloitetaan vaik tästä edellisestä legendaarisesta baarireissusta. Saatiin yks päivä koulussa flaiereita ja siin oli infoo sit uuden klubin avajaisista, jotka hostaa Dennis Rodman. Joo no ei Dennisissä mitään ihmeellistä (mies, joka oliki yllättäe "kipee", ku ois pitäny sitä akkaa kantaa..), mutta kun klubin nimi oli Club Opera. Meidän oli sit ihan pakko käydä tsekkaamassa tää paikallinen Pera, et onks meininki yhtä paha ku stadin vastaavassa :D

Meni aika sen verran tiukoille sen ruokajutun kans sähläilles, et käytännös kävin kämpän kautta vaa vaihtamassa vaatteet ja takasin radalle. Funailtii, et koska sillä flaierilla pääs ennen yhtätoista ilmasiks sisään, meidän ois paree olla siellä semiaikasin about tuntii aikasemmin, et päästää harrastamaan jälleen kerran yhtä lemppari kanada-aktiviteettia - jonotusta ja venaamista. Oookei. Mehän mentiin ja jengii oli enemmä ku Gigantin avajaisis. Bussiinkin nää kanadalaiset venaa siistissä jonossa (ei meillä vaan Suomessa, kyynärpäät esiin ja änkemistä :D), mut juomanhimoissaan ei näköjään moinen onnistunu avajaisis. Jengi seisoskeli isona massana, eikä hienoista jonomuodostelmista tietookaan.

Illan paras kohta oli kyl ehdottomasti se, kun jengi luuli olevansa niin VIP ja important ja tärkee ja ties mitä ja oli pakko tunkee sit ihmismassan läpi ovelle. Kovasti yritettiin heilutella mustia kirjekuoria ja huudella nimiä ja "Excuse-moiiiiiii" tunkemista. Ehä siin, pitäähän vippien päästäkkin jonon ohi, muttakun näillä megatärkeillä ihmisillä oli se sama flaieri mustan kirjenkuoren sisällä ku meilläkin :D Meiltä vaan puuttu se musta kirjekuori, joka ilmeisesti sai ihmiset tuntemaan itsensä erittäin speciaaleiks. Sit sitä tungetaan kaksinkäsin ja täysin rinnoin (Anna, you got this one) koko suvun voimilla väkisin ovelle ruikuttamaan, kun on niin VIP-fiilis. Mulla oli vaan ryttyinen flaieri taskun pohjalla ja paikallinen eliitti saleen säilyttäny niitä kirjekuoriaan jossain kassakaapissa tai pankkiholvissa.

Toi koko jonotus operaatio oli kaikenkaikkiaan varsin mielenkiintoinen elämys. Mestan tarkoituksena ei ollu päästää juuri ketään ennen yhtätoista sisään, vaan lähinnä kerää jumalattomasti jengiä statusjonoksi ja poimia sit pääsymaksut täyshintasena, ku kutsu oli voimassa yhteentoista asti. En tiedä oliko ne varautunu ihan niin moneen miljoonaan ihmiseen (no okei, ei ollu ku about tuhat), mut se homma sit karkas vähän käsistä, ku speciaalit koittaa tunkee ja sit työnnetään ja väännetään ja ties mitä. Jengi on vallannu koko kadun, eikä siin siis liikennekkään kulje. Paikalle tuli sit joku 15 poliisia antamaan oppitunnin jonottamisesta. Ensin pyydetään nätisti "we kindly ask you to...", sitten vähän rouheammin "police asks you to..." ja sitten palaa hihat. Poliisit alkaa rintamana työntää jengiä taaksepäin ja voitte vaan kuvitella miten sulavasti liikkuukaan tuhatpäinen känniääliölauma.

Puoltoista tuntia saatiin nauttia siitä tiiviistä tunnelmasta ennenkuin päästiin sisään. Kummasti rupes jono vetämään yhdentoista jälkeen, ku ilmanen sisäänpääsy ei ollu voimassa ;> Jälleen päästiin haistelemaan oikeeta jenkkimeininkiä, kun kaikki joutu kävelemään metallinpaljastimen läpi ja sen lisäks ne joko tutki käsin tai katto vaan laukkuun. Kaiken jonotuksen jälkeen ei vaan viittiny lähtee himaan, et en meekkää, vaan maksettiin kiltisti 20$ sisäänpääsymaksuu. Ja olihan se oikeesti hieno klubi. Ja etenkin näköjään varakkaitten ihmisten mieleen, ku keitto virtas ja luottokortit vingahteli. Siel oli erikseen sellain tiski, mistä sai tyyriimmät sopat noutaa jonottamatta ja ties mitä. Ja sitten myö kaks suomalaista urpååååå :D No, taidettiin sentään olla ainoot suomalaiset sen klubin avajaisis.

Oli muuten työlästä saada toikin kuva otettua, kun kokoajan siihen tunki jotain randomeita poseeraamaan. Mm. toi yks äijä tos takana tunki naamaansa näköjään hyvin mielellään valokuviin, vaik meen välttis haluis sen naamaa katella kuvissa. Oli joo tosi, tosi, ihmeellinen, mut megahauska ja erilainen ilta. Esimerkkinä outoudesta, mulle tarjottiin töitä sellasesta firmasta, joka järkkää bileitä, mut ei tällä kertaa oikein napannu. Ja me ei meinattu päästä mitenkään pois sieltä, ku uloslähtijät ohjattii jostain takaovesta toiselle kadulle, ettei mestan imago kärsi :D Ja nähtii me sit Denniski, ni ei ollu ihan turha keikka, vaikka ehdittiinkin vikaan metroon ja himaan!

Monday, September 04, 2006

"Chérissez chaque moment de la vie"

Ookoo. Lauantaistartti oli ihan millä tahansa mittakaavalla hidas, kun nousin puoliltapäivin sängystä ja haahuilin ympäriinsä pari seuraavaa tuntia. Kolmelta oli tarkotus nähdä McGillin metroasemalla, mut sekään ei ihan menny putkeen. Oikeella metrolla osasin kyllä oikeelle asemalle, mut sit lähdinkin kävelemään väärään suuntaan. Oon ehkä noin miljoona kertaa jo tähän mennessä ehtiny McGillille mennä ja myöskin yhtä monta kertaa on se oikee ostoskeskus löytyny. Tää kaupunkihan on keskustassa täysin maanalaisten ostoskeskusten ja käytävien valloittama ja varsinkin toi Peel-McGill -seutu on sellainen labyrintti, ettei paljon kartatkaan auta.

No, olin vaa toisen rakennuksen takana ja St. Catherine löyty käytännössä kävelemällä nurkan ympäri. Maan alla tepastellessa ei vaan oo mitään hajuu missä päin on ja opasteita kun ei täällä juuri harrasteta, niin arpaonni on kova juttu. Lauantain tarkoitus oli hommaa vihdoin liput sinne Montréal Alouettesien vimoseen kotipeliin, mut ehdittiin 16:10 niiden toimistolle, kun soli menny 16:00 kiinni. EI OLTAIS HALUTTUKAAN. Sit me nähtiin joraava Spider Man, kaikki juniorit veti ihan täpinöissään niit muuvei. Annankin ois selkeesti tehny mieli...

Valittiin sit toisiks paras vaihtoehto, eli kenkäkauppa. Tää kaupunkihan on pullollaan kivoja kenkiä ja vaatteita ja laukkuja ja ja ja... Mentiin sit Aldoon "vaa kattelemaan". Äkkii Annalla oli kahdet kivat pakko-saada-kengät ja mullakin uudet popot kainalossa. Ja kenenkään tarkotus ei siis ollu kenkäshoppailla, vaan lähinnä ostaa noi liput ja käydä Rootsissa. Rootsiinkaan ei ehditty, kun tässä vaiheessa kello oli jo viis ja kaikki mestat meni kiinni :D Täällä nää myyjätkin on ihan liekeissä; kokoajan ollaan kyselemäs, et voiko auttaa ja jos tarvii jotain, niin tulee vaan kysymään. Nooo rahaa tarviis ja Visaan korkeemman luottorajan?

Seuraavaks keksittii, et tekis mieli kiinalaista. Sen verran nälätti, ettei jaksettu keskustasta ettii mitään kiinalaista mestaa, ni otettiin metro ja mentii China Townii - kaiken loogisen ajattelun seurauksena sieltä on pakko jotain kiinalaista safkaa löytää. Niinku löytykin, noin kolme triljoonaa kiinalaista ja yhtä monta ravintolaa. Mentiin sit yhteen Pingpongkingkongjotain -mestaan, jossa kaikki muu näytti ihan imagoon sopivalta paitsi muoviliinat pöydissä. Meille sanottiin, et oottakaa viis minuuttia, ni laitetaan pöytä valmiiks ja meidän jälkeen tulleelle pariskunnalle ne sano, et ei oo pöytii. Niiden naama vähän venähti, ku mesta oli oikeesti puoltyhjä ja sit sanotaan, että ei oo pöytii. Näillä kiinalaisilla oli selkeesti oli tarve matchaa oikee määrä ihmisii oikeisiin pöytiin, jossa on oikee määrä tuoleja - Jos oli kuuden hengen pöytä vapaana, kahen hengen seurueelle sanotaan, et ei mahu. Selvä.

Otettiin lounas kahdelle, mihin tuli alkukeitto, kevätrullat, kahenlaista pääruokaa, jälkkäri ja teetä. Alkukeitossa oli kolme vaaleeta kaverii, sellasia todella epämääräisen näköisiä klonttejä. Oli ihan hyviä, mutta ei tullu mieleenkää selvittää mitä ne oli - ois ehkä miettiny liikaa sit syödessä. Kevätrullat, nam. Sit ilmesty pöytään järjetön lautasellinen "shrimps with cashew nuts" ja toinen setti riisiä, jossa oli muutama katkarapu ja jälleen jotain epämääräistä. Ooookei, tässä vaiheessa se oli selvää, et mun katkaravut oli kyl siinä, mut eiks mulla ollu riisiä ja eiks Annalla ollu laisinkaan ruokaa? Päät pyöri, kun tsuumailtii naapureitten pöytiin, et onks niillä jokaisella oma kulho vai jääks kaikki ilman tässä ravintolassa :>

Miltei oli jo "excuseeee meee":t irtoomassa, et mitä täs riisis niinq on, mut kybän minsan päästä Annallekkin tuli kanaa naaman eteen. Ne oli oikeesti ihan järjettömät kasat ruokaa, mitä siihen pöytään sit ilmesty. Koitettiin ahtaa kaksin käsin, mut jossain vaiheessa oli pakko luovuttaa ja sit salamana ilmesty joku Pongo siihen kysymään, et laitetaanko loput mukaan. Käy. Jälkkäri oli hieman kyseenalainen elämys: kolme palaa appelsiiniä ja onnenkeksi (kuvassa naama näkkärillä napostellaan fortune cookieta, toi otsikkoteksti oli siellä sisällä) per naama :D Ei sillä, et ois enempää mahtunukkaan, mutta että "dessert". Me jo pelättiin friteerattuja banaaneja, mut ihan suotta ;)

Laskukin ilmesty pöytään ennennäkemättömällä tehokkuudella, ettei tarvinnu edes pyytää. Jäätiin sitten tippirahoja laskemaan kolikoista, ku kumpikaan meistä ei yhäkään tunne näiden rahoja. Lompakko on kyl täynnä kolikoita, mut niissä kun ei vaan ole mitään logiikkaa, kuten esim. että rahan arvo ois verrannollinen sen kokoon verrattuna muihin. Kolikkoja on kai paiskottu ihan fiiliksen mukaan menemään, et tänään on kolikontekijällä huono päivä, joten "10 senttinen olkoon maailman pienin ja säälittävin raha". Tehtiin parhaamme, jotta päästäis joskus miljoonista kolikoista eroon ja sumplittiin yhä pienempää ja pienempää rahaa pöytään. Vilkastiin sit ovelle, ni siel seiso joku kolmekymmentä ihmistä venaamassa pöytää ja me nohevasti lasketaan pennejä pöytään :D

Kuvassa siis 2$, 1$, 25c, 10c, 5c ja 1c. Ja ei mitään järkeä. Yhtään 50c en oo nähny ja noita yks senttisiä on välillä jenkkisenttejä ja välillä näiden omia. Viisi senttinen on noin kolmesataa kertaa massiivisempi kuin 10 sentin kolikko (jossain vaiheessa olin jo heittelemässä vesilintua niillä, kun kelasin, että ne on pienempi arvosia kuin 5c..). Kaupan kassalla ei hirveemmi viitti ruveta kolikoita tulkkaamaan, jos takana on noin parikymmentä ihmistä valmiina syöttämään ne kolikot mulle. Pitää siis mennä aina ravintolaan ja siellä tippailla noi pois.

Meinas jo pahaa silmää tulla, kun eihän meitä voinut siitä häätääkkään. Mesta oli yhäkin puol tyhjillään, kun nää varjeli kolmee sellasta tosi isoo pöytää. Ne oli katettuna, eikä niissä ei ollu mitään varauksia ja silti pienet kiinalaiset piti mielummin ihmiset seisomassa eteisessä odottamassa vapautuvia pöytiä kuin ois ottanu ihmiset siihen syömään. Oikea määrä ihmisiä siis aina oikeaan pöytään. Kiinalainen tehokkuus kulminoitui myös näissä muoviliinoissa. Kun asiakas lähti pöydästä, duunari otti kiinni muoviliinan kulmista ja nosti nyssäkän koriin. Äkkiä vaan uudet pinot astioita pöytään ja valmis. Kovin näppärää.

Naurettiin metrolle kävellessä niin paljon, et Anna meinas lyödä päänsä tolppaan ja mullakin tuli jo maha kipeeks. Ihmiset kyl vähän katteli, et mistähän nääkin on karannu. Päästiin kuitenkin eksymättä metroasemalle, jossa havainto oli suljettu metrolinja. Koko vihree linja oli seis ja metrot vaan seiso tyhjinä asemilla, ku siel oli kai ollu joku onnettomuuden poikanen jossain päin. Sitten vaan kipinkapin oranssille linjalle ja kotio, koska tässä vaiheessa kello oli jo yli seittemän ja kybältä oli tarkotus olla takasin downtownissa. Baaritarina tulee seuraavaks, nyt on pakko safkaa. Mitäs kirjottelin koko pätkän vaan ruuasta :>

Tänään kokkaan makaroonilaatikon, ison sellaisen.

Sunday, September 03, 2006

Johan oli taas lauantai.

En tiiä ees mistä pitäis alottaa, ku oli taas varsin outo lauantai eilen. Tai lähti jo perjantaista, ku oli season start Elvis -bileet Decellesillä. Decelles o koulun vanha päärakennus about 10 min. kävelymatkan päässä tosta uudesta ja hienosta. Ne on täysiä vastakohtia toisilleen ja jotain varmaan kertoo, et Decelles o täällä kotoisasti ihan vaan The Bunker. Voitte varmaan helposti kuvitella: ikkunoita ko. rakennuksessa ei juuri ole, seinät on harmaata rapattua matskua, tummia kalusteita, keltaset epämukavat muovituolit jne. (tosin kuvassa on cafeteria ja voin kertoo, että se on hyvin, hyvin synkkä paikka päiväsaikaan). Mullon kaks luentoo tiistaisin Decellesis, mut on myös vaihtareita, jolla on kaikki 5 kurssia siellä. Ähähä.

Anyway, ko. ympäristö soveltuu kuitenkin vallanmainiosti bileisiin, kun mitään rikottavaa tai pilalle menevää ei vaan yksinkertaisesti ole. Täällä koulukekkeritkin on vähän eri kaliiberia kuin Suomessa, kun paikalla oli miljoona Securitaksen vartijaa ja alkoholin myyntiluvat. Täällä bissenvalmistajat saa sponsoroida siis ihan mitä vaan, esim. huvipuistoja. Molson Dry siis virtasi näissäkin kekkereissä asialliseen hintaan. Red Bull oli kans näkyvästi paikalla kauppaamassa vodkaredbullei. Tiesittekö muuten, että Ranskassa Red Bullin myynti o kiellettyä ja ne hakee Red Bullinsa Espanjasta? Ite en tienny ja tää tärkeä info tuli siis kämppikseltä. Ranskassakin viiniä juodaan jo suurinpiirtein lastentarhassa päiväaterialla, mut Red Bullia ei sitten saa kaupata, koska se taitaa olla liian vaarallista pysyä hereillä.

Bileissä täytyy soittaa musiikkia niin kovalla, että seuraavana päivänäkään ei tarvitse avata radiota. Korvat kun soi siihen malliin jokaisen baari/bileillan jälkeen, että naapuritkin jo valittaa melusta. Ja se o sama juttu jokaises baaris, bileis, kaupas jne. Paikallisissa musiikkivehkeissä taitaa olla vaan kaks asentoo (OFF/FOR HEARING IMPAIRED) tai sitten nää syntyy kuuroina. Nurisen samasta asiasta jokaikisten bileitten jälkeen, koska lopputulos on, että ääntä ei oo ja kuulokin valikoiva. Se o aina henkevän keskustelun sauma, kun yleisimmät fraasit on "WWHHHHAT? EXCUSE-MOI?!!? PARDON?! MITÄÄÄÄ?!". Jotenkin sitä aina loppuillasta hakeutuu sitten suomalaisten seuraan, kun sitä ymmärtää kovemmankin mölyn yli.

Toi vasemmanpuoleinen tytskä Emilié oli Mikkelissä vaihdossa vuosi sitten (Montréal -> Mikkeli, yikes!). Anna (toi toinen dude tos, sujuvalla suomella :>) asuu Emilién kanssa samassa kämpässä ja on siis vaihtarina tääl tän syksyy. Emiliéllä oli sit hienot varastot suomalaisia juomakulttuurin tuotteita, mm. salmarii pääsin maistamaan pitkästä aikaa (ei sitä toki Suomessa tule otettuu, mutku sit lähtee pois ja tietää, ettei sitä vaan oo saatavilla täällä, ni maistuu heti paremmalta). Ja sil oli kaikkii Muumi -astioita ja muuta tarpeellista Suomi -kamaa :P

(nytten ihan heti jaksakkaa kirjottaa lauantaista, ku moottori jumittaa. uus yritys si skidisti myöhemmi :>)

Friday, September 01, 2006

Roskista

Tämän päivän opettavainen tarina kertoo paikallisista roskakuskeista. On meinaan sen verran ihmeellistä touhua, et ei ihan samaa nää Suomessa. Muutenkin roskien kans touhuuminen on täällä sydänasia, ku niitä haetaan kolme kertaa viikossa: normiroskat kaks kertaa ja kierrätettävät yhen. Ja mä en oo ees vielä ihan keksiny mitä niihin vihreisiin kierrätyslaatikkoihin pitäis tunkea: lehtiä ja pulloja ja purnukoita ja jotain ihan käsittämättömiä juttuja ainakin naapurit on keksiny looraan lisätä.

Roskia ei periaatteessa sais viedä ulos, ku vasta roskien hakupäivänä ja sillonki ne laitetaan tuohon ETUPIHALLE nätiksi keoksi. Voitte vaan kuvitella kuinka idyllistä tääkin seutu on aina roskien hakupäivänä, ku jengi kasaa etupihalleen wc-pöntöistä lähtien turhaa irtaimistoa. Nojatuolitkin tuntuu olevan joka viikkoinen nähtävyys. Roskapönttöjä (sellasii pienii, muovisii, irtokannellisii) ei käytetä, koska kuulemma eläimet saattaa kaataa niitä ja etsiä naposteltavaa. Mitä en jälleen ihan tajua, kun kyllä nää paikalliset kurret osaa vallan mainiosti tonkia etupihalle jätettyä roskakasaakin. Näil on kyllä roskapöntöt, mut niitä ei siis käytetä kun äärimmäisissä tapauksissa - kun roskis haisee sen verran eläimelliseltä, että sitä ei kestä omissa nurkissa nuuhkia. Pieni suomalainen on taas vähän ihmeissään, et miks te ette hommaa kunnollisii roska-astioita niinku suomessa. Saa siinä isompikin karhu vähän ryttyyttää, että saa astiat nurin...

Joskus kans ihmettelin, et miks noit roskapönttöi oli hujanhajan jalkakäytävillä ja etupihoilla ja teillä ja vähän siellä sun täällä. Se sitten valkeni, kun yks päivä satuin lähtemään sen verran myöhään kämpiltä, et näin roskaroopet in action. Vähän ihmeelliset työajatkin niillä, kun illalla kybän jälkeen tyhjennellään viel roskia. Mut tää touhu on äärimmäisen tehokasta ja näille kuulemma maksetaan varsin hyvää liksaa vieläpä. Hommahan menee niin, että on roska-auto ja kolme duunaria. Se parhaiten syöneimmän näköinen ajaa ja kaks juoksee. Nää kaks juoksuttaa niit roskii jatkuvalla syötöllä autoon ja sit ne aina hajoo, jos on jollain pihalla megapaljon irtokamaa, mitä pitää ruveta nostelemaan. Roskapöntöt ne vaan linkasee suurinpiirtein sinnepäin, mut kai nää naapurit sen verran hyvin omat roskiksensa tunnistaa, ettei tuu riitoja pöntöistä.

Eli kovin pitkää aikaa niillä ei mee yhden kadun roskisten tyhjentämiseen, kun ei roska-astioitakaan ruveta sommittelemaan takaisin paikalleen. En tiä miten toimis Suomessa, kun pistettäis pojut juoksemaan ja ite sais vielä nostella kaikki rojut autoon. Ei täällä oo mitään hienoja roska-autoja, jossa nappia painamalla loota tyhjenee ja ite ei tartte ku sormea rasittaa. Eikä täällä kiivetä aina auton kyytiin siks aikaa ku mennää talolta toiselle, vaan lyhyemmät pätkät juostaan (siis ei löntystellä tai kävellä) ja pidemmät roikutaan roska-auton perässä. Mielenkiintoista nähdä miten homma toimii talvella; onko askel yhtä ripeä ja lennokas pakkasesta huolimatta.

Olkaa hyvät, päivän infosessio on päättynyt.

Kanada, syksy 2006